KÄÄNNÖS: ANTTI POHJAMIES
(Notes on Writing Weird Fiction, 1933) 
Kirjoitan tarinoita saadakseni täyttymyksen siitä, että kykenen selkeämmin, yksityiskohtaisemmin ja vakaammin havainnollistamaan ne ihmetyksen, kauneuden sekä seikkailullisten odotusten epämääräiset, hämärät ja katkonaiset vaikutelmat, joita tietyt näkymät (maisemalliset, arkkitehtoniset, tunnelmalliset jne.), ideat, tapahtumat sekä taiteessa ja kirjallisuudessa kohtaamani mielikuvat minulle välittävät.

Valitsen oudot tarinat, sillä ne vastaavat parhaiten taipumuksiani – sillä yksi suurimmista ja itsepintaisimmista toiveistani on saavuttaa hetkellisesti illuusio jostakin oudosta jännitteestä tai rikkomuksesta, joka kohdistuu niihin ajan, avaruuden ja luonnonlakien kiduttaviin rajoituksiin, jotka ikuisesti pitävät meitä vankinaan sekä koettelevat uteliaisuutta, joka suuntautuu näköaistimme ja käsityskykymme yläpuolella olevaan kosmokseen. Nämä tarinat korostavat usein kauhuelementtejä, sillä pelko on syvin ja vahvin tunteemme, ja juuri pelko tarjoaa parhaan lähtökohdan luontoa uhmaavien illuusioiden luomiselle. Kauhun ja tuntemattoman tai oudon välillä on aina läheinen yhteys, joten on vaikeaa luoda vakuuttavaa kuvaa järkkyvistä luonnonlaeista tai kosmisesta vieraudesta taikka ”ulkopuolisuudesta” hyödyntämättä pelon tunnetta. Syy sille, miksi ajalla on suuri osa niin monissa tarinoissani on se, että tämä elementti on mielestäni perinpohjaisesti dramaattisin ja kammottavin asia maailmankaikkeudessa. Yhteentörmäys ajan kanssa on minusta ihmisen itseilmaisun koko kirjon kaikkein potentiaalisin ja hedelmällisin teema.

Vaikka valitsemani tarinankirjoittamisen muoto on selvästikin erityinen ja kenties kapea-alainen, on se joka tapauksessa ilmaisun itsepintainen ja pysyvä laji, yhtä vanha kuin kirjallisuus itse. On aina olemassa pieni osa ihmisiä, jotka tuntevat polttavaa kiinnostusta tuntematonta ulkoavaruutta kohtaan sekä polttavaa halua paeta tunnetun ja todellisen vankilasta noihin uskomattomien seikkailujen ja loputtomien mahdollisuuksien lumottuihin maailmoihin, joita unet meille avaavat ja joita syvien metsien, kaupunkien fantastisten tornien ja liekehtivien auringonlaskujen kaltaiset asiat meille hetkellisesti esittävät. Näihin ihmisiin lukeutuu sekä suuria kirjailijoita että merkityksettömiä harrastelijoita, kuten minä – Dunsany, Poe, Arthur Machen, M.R. James, Algernon Blackwood ja Walter de la Mare ovat tyypillisiä esimerkkejä aihepiirin mestareista.

Mitä tulee siihen kuinka kirjoitan tarinan – ei ole olemassa pelkästään yhtä tapaa. Jokaisella kertomuksellani on erilainen historia. Kerran tai kaksi olen sananmukaisesti merkinnyt muistiin unen; useimmiten kuitenkin aloitan jostakin mielentilasta, ideasta tai mielikuvasta, jonka haluan ilmaista, ja pohdiskelen sitä mielessäni kunnes keksin hyvän keinon muuntaa se joksikin konkreettisin termein esitettäväksi dramaattisten tapahtumien ketjuksi. Minulla on tapana käydä päässäni läpi lista tällaiseen mielentilaan, ideaan tai mielikuvaan parhaiten soveltuvia perustavanlaatuisia asiaintiloja tai tilanteita, minkä jälkeen alan pohdiskella valituissa puitteissa loogisia ja luonnollisia selityksiä tälle mielentilalle, idealle tai mielikuvalle.

Varsinainen kirjoitusprosessi tietenkin vaihtelee niin kuin teeman ja alkuperäisen mielikuvan valintakin; mutta jos kaikkien kertomusteni historia analysoitaisiin, olisi keskimääräisestä menettelytavasta ehkäpä mahdollista johtaa seuraavanlaiset säännöt:

(1) Valmistele tiivistelmä tai kuvaus tapahtumista niiden täsmällisessä tapahtumajärjestyksessä – ei kerrontajärjestyksessä. Kuvaile niitä riittävän täydesti tuodaksesi esiin kaikki tärkeät asiat ja antaaksesi syyn kaikille suunnitelluille tapahtumille. Yksityiskohdat, kommentit ja arviot seurauksista ovat joskus tavoiteltavia tässä väliaikaisessa kehyksessä.

(2) Valmistele toinen tiivistelmä tai tapahtumakuvaus – tällä kertaa kerrontajärjestyksessä (ei varsinaisessa tapahtumajärjestyksessä), seikkaperäisen täydesti ja yksityiskohtaisesti sekä näkökulman vaihtumiseen, jännitteisiin ja kliimaksiin liittyvien muistiinpanojen kera. Muuta alkuperäinen juonisuunnitelma tähän sopivaksi, jos tällainen vaihdos lisää tarinan draamallista voimaa tai yleistä vaikuttavuutta. Lisää tai poista tapahtumia miten vain tahdot – älä koskaan sido itseäsi alkuperäiseen kokonaisuuteen, vaikka lopputuloksena olisi täysin erilainen kertomus kuin alun perin suunnittelit. Tee lisäyksiä ja muutoksia aina, kun mikä tahansa tekijä tarinan muotoutumisprosessissa sellaisia vaatii.

(3) Kirjoita tarina – nopeasti, sujuvasti, eikä liian kriittisesti – toisen eli kerrontajärjestystä noudattavan tiivistelmän mukaisesti. Muuta tapahtumia ja juonta aina kun kehittymisprosessi näyttää tällaista muutosta vaativan, äläkä koskaan sido itseäsi mihinkään aikaisempaan suunnitelmaan. Jos kehitys äkkiä paljastaa uusia mahdollisuuksia koskien draamallista vaikutusta tai eloisaa tarinankerrontaa, lisää mitä tahansa hyödylliseksi kokemaasi – palaten takaisinpäin ja sovitellen aikaisempia osia uuteen suunnitelmaan. Lisää tai poista kokonaisia osia, jos se on tarpeellista tai tavoiteltavaa, ja kokeile erilaisia aloituksia sekä lopetuksia kunnes olet löytänyt parhaan järjestelyn. Mutta varmistu siitä, että kaikki viittaukset läpi tarinan sopivat täysin yhteen lopullisen suunnitelman kanssa. Poista kaikki mahdolliset tarpeettomuudet – sanat, lauseet, kappaleet, kokonaiset kohtaukset tai elementit – mutta ole tarkkana kaikkien viittausten sovittelua koskevien tavanmukaisten varotoimien suhteen.

(4) Oikolue koko teksti kiinnittäen huomiota sanastoon, lauseoppiin, proosan rytmiin, osien suhteisiin, kertojan äänensävyn vivahteisiin, siirtymien hienouteen ja vakuuttavuuteen (kohtauksesta kohtaukseen, hitaasta ja yksityiskohtaisesta toiminnasta nopeaan ja summittaiseen toimintaan sekä toisin päin, jne. jne.), aloituksen, lopetuksen, kliimaksien jne. vaikuttavuuteen, draamalliseen jännitteeseen ja intresseihin, uskottavuuteen ja tunnelmaan sekä moniin muihin elementteihin.

(5) Valmistele siististi kirjoitettu kopio – älä epäröi lisätä viimeisiä muokkauksia sinne, mihin ne tuntuvat sopivan.

Ensimmäinen vaihe tapahtuu useimmiten puhtaasti ajatusten tasolla – työstän päässäni asiaintilojen ja tapahtumien joukkoa, jota en koskaan käytä ennen kuin pystyn valmistelemaan yksityiskohtaisen tiivistelmän tapahtumista niiden kerrontajärjestyksessä. Joskus tosin aloitan jopa varsinaisen kirjoittamisen ennen kuin tiedän, miten kehitellä ideaa – jolloin aloitus muodostaa ongelman, joka täytyy selittää ja hyödyntää.

Uskoakseni on olemassa neljä erillistä oudon tarinan tyyppiä; yksi ilmaisee mielentilaa tai tunnetta, toinen kuvauksellista kokonaisuutta, kolmas yleistä tilannetta, asiantilaa, legendaa tai älyllistä ajatusta ja neljäs täsmällistä kohtausta tai tiettyä dramaattista tilannetta taikka kliimaksia. Toisaalta oudot tarinat voidaan karkeasti jakaa kahteen kategoriaan – niihin, joissa ihmetys tai kauhu koskee jotakin asiaintilaa tai ilmiötä sekä niihin, joissa se koskee jompaankumpaan kummallisuuteen liittyvää henkilöiden toimintaa.

Jokainen outo tarina – tämä koskee erityisesti kauhutarinoita – vaikuttaisi sisältävän viisi määrättyä elementtiä: (a) jokin perustavanlaatuinen, piilevä kauhu tai poikkeama – asiaintila, entiteetti, jne. -, (b) kauhun yleiset vaikutukset tai merkitykset, (c) ilmenemistapa – asia, johon kauhu konkretisoituu sekä havaittavat ilmiöt –, (d) kauhuun liittyvän pelkoreaktion tyypit ja (e) tarinan asiaintiloihin liittyvät kauhun erityisvaikutukset.

H. P. Lovecraft ja Frank Belknap Long.

Kirjoittaessani outoa tarinaa yritän aina hyvin huolellisesti saavuttaa oikean mielentilan ja tunnelman sekä asettaa painopisteen sinne, mihin se kuuluu. Vain lapsellisessa ja halpahintaisessa fiktiossa on mahdollista esittää selonteko mahdottomista, epätodennäköisistä tai käsittämättömistä ilmiöistä objektiivisia toimia ja tavanomaisia tunteita kuvaavan arkipäiväisen kerronnan avulla. Käsittämättömiin tapahtumiin ja asiaintiloihin liittyy erityinen vaikeus, joka täytyy voittaa, ja tämä on mahdollista vain pitämällä yllä huolellista realismia tarinan jokaisessa vaiheessa, paitsi siinä, joka koskee tarinan ihmettä. Tätä ihmettä tulee käsitellä hyvin vaikuttavasti ja harkiten – huolellisen tunteellisen ”voimistamisen” avulla – muutoin se vaikuttaa lattealta eikä ole vakuuttava. Koska se on tarinan pääasia, sen pelkän olemassaolon tulisi jättää varjoonsa henkilöt ja tapahtumat. Niiden tulee kuitenkin olla johdonmukaisia sekä luonnollisia, paitsi kun ne tulevat kosketuksiin tämän ainoan ihmeen kanssa. Henkilöiden tulisi osoittaa samanlaista ylivoimaista tunnetta tätä keskeistä ihmettä kohtaan kuin samankaltaiset henkilöt osoittaisivat vastaavaa ihmettä kohtaan todellisessakin elämässä. Älä koskaan kuvaa ihmettä itsestäänselvyytenä. Jopa silloin, kun henkilöiden pitäisi olla tottuneita ihmeeseen, yritän punoa sellainen ihmetyksen ja vaikuttavuuden ilmapiirin, jonka pitäisi vastata lukijalta odotettavia tuntemuksia. Tavanomainen tyyli pilaa minkä tahansa vakavasti otettavaksi tarkoitetun fantasian.

Outojen kertomusten päätavoite on tunnelma, ei toiminta. Ihmetarina ei voikaan olla muuta kuin eläväinen kuva ihmisen tietynlaisesta mielentilasta. Sillä hetkellä, kun se yrittää olla jotakin muuta, siitä tulee halpa, lapsellinen ja epäuskottava. Pääasiassa pitäisi korostaa hienovaraista suggestiota – huomaamattomia vihjeitä sekä valikoituja assosioivia yksityiskohtia, jotka ilmaisevat mielentilan vivahteita ja rakentavat hämärän illuusion epätoden oudosta todellisuudesta. Vältä paljasta kuvastoa uskomattomista tapahtumista, sillä niillä ei voi olla muuta sisältöä tai tarkoitusta kuin värikkyyden ja symbolismin tukeminen.

Nämä ovat ne säännöt tai ohjenuorat, joita olen noudattanut – tietoisesti tai tiedostamattani – aina siitä lähtien, kun ensimmäistä kertaa yritin kirjoittaa vakavasti otettavaa fantasiaa. Tulosteni onnistuneisuus voidaan hyvin kyseenalaistaa – mutta luulen, että jos olisin sivuuttanut muutamassa viime kappaleessa mainitut näkökohdat, ne olisivat olleet varmasti paljon huonompia kuin ne nyt ovat.