TIMO HÄNNIKÄINEN
Vuonna 1962 ilmestyneessä romaanissaan Terassi  Marko Tapio kertoo tarinan miehestä, joka menee hotellihuoneeseensa appelsiininkuoret kädessään. Huoneessa hän huomaa, että avaimet ovat yhä taskussa ja että hän on avannut lukon appelsiininkuorilla. Seuraa vakava eksistentiaalinen kriisi. Miehen on joko kiellettävä tapahtunut kokonaan tai hylättävä kaikki oppimansa luonnonlaeista ja rationaalisesta maailmanjärjestyksestä.

Niin kaukana kuin yhdysvaltalainen kauhukirjailija Thomas Ligotti (s. 1953) onkin Marko Tapiosta maantieteellisesti ja kulttuurisesti, edellä referoimani romaaninkatkelma tiivistää, mistä hänen tuotannossaan on kyse. Käytännössä kaiken hänen kirjoittamansa perustana on yksi johtoajatus: kiinteistä muodoista, käsitteistä ja lainalaisuuksista koostuva maailmankaikkeus on äärimmäisen epävakaa. Sen taustalla vaikuttavat voimat ovat välinpitämättömiä tai jopa pahantahtoisia. Tällaisessa maailmassa ihmisen elämä on väistämättä painajaista.

Ligotti on perin kaukana Stephen Kingin tai Dean R. Koontzin kaltaisista kauhufiktion suurista nykynimistä niin tyylillisesti kuin myyntiluvuiltaan. Yhtä pienoisromaania, runokokoelmaa ja filosofista tutkielmaa lukuunottamatta hänen tuotantonsa koostuu pelkästään novelleista. Tarinoitaan Ligotti julkaisi 1980-luvun alkuvuosina eksentrisesti nimetyissä pienlehdissä, ja pientä kulttimainetta saavutettuaan hän rohkaistui julkaisemaan ensimmäisen novellikokoelmansa Songs of a Dead Dreamer vuonna 1986. Suomeksi häneltä on julkaistu vain muutama novelli lehdissä ja antologioissa.


Todellisuus nurinniskoin

Ligottin ”kirjallinen”, rytmiltään ja sanavalinnoiltaan tarkoin harkittu ja raskassoutuinenkin tyyli on ilahduttanut kriitikoita mutta pitänyt suuren yleisön turvallisen välimatkan päässä. Häntä verrataan harvoin oman genrensä edustajiin, yleisempiä vertailukohteita ovat Thomas Bernhard, Jorge Luis Borges, Bruno Schulz, Vladimir Nabokov ja muut korkeakirjalliset hahmot. Hänen tuotantoaan on luonnehdittu ”filosofiseksi kauhuksi”, jonka ydintä eivät muodosta kerronta tai henkilökuvaus, vaan provokatiivinen kuvasto ja metafyysiset pohdinnat.
Tarina on Ligottille pelkkä välttämättömyys, naulakko johon tärkeämpi aines voidaan ripustaa. Hän ei myöskään tee henkilöistään helposti samaistuttavia, tavallisten ongelmien kanssa painiskelevia tavallisia tyyppejä, jotka vain sattuvat joutumaan tekemisiin tavattomien asioiden kanssa. Tyypillinen Ligottin henkilöhahmo on normaalista elämästä kauas etääntynyt, eksentrinen ja mahdollisesti mielenvikainen. Henkilöillä ja heidän kohtalollaan ei ole itsenäistä arvoa, vaan heidän tarkoituksensa on toimia välittäjinä tekijän tajunnan ja lukijan välillä. Jopa tapahtumaympäristö kuvataan ylimalkaisesti kuin kyse olisi pelkistä lavasteista. The Teeming Brain -verkkolehdelle vuonna 2006 antamassaan haastattelussa Ligotti sanoi:

En yksinkertaisesti piittaa siitä, mikä saa ihmiset raksuttamaan, ja niin kuin Sherlock Holmes sanoi, näen mutten havainnoi. Sellaiset asiat vain tuntuvat täysin triviaaleilta ja hyödyttömiltä. En ole myöskään kiinnostunut fyysisestä maailmankaikkeudesta, joka saa tiedemiehet hurmioitumaan muttei tee minuun pienintäkään vaikutusta. En käsitä, miksi kenenkään pitäisi piitata siitä, miten maailmankaikkeus sai alkunsa, miten se toimii tai miten se päättyy.

Kuten haastattelukatkelmasta voi huomata, arkisen ja psykologisen realismin vastaisuus ei ole Ligottille vain kirjallinen ohjelma vaan koko tuotannon läpäisevä maailmankatsomus. Kertomuksissaan hän ei pyri asettamaan epätodellista maailmaa todellisen rinnalle tai muuttamaan todellista epätodelliseksi. Hän pikemminkin kääntää todellisuuden nurinniskoin osoittaakseen, että sen varsinainen luonne on epätodellinen ja vieras. Kysymyksillä ei ole vastauksia, vastauksilla ei ole merkitystä ja totuudet eivät muuta mitään – kiinnostavia ovat vain mysteeri, hallusinaatio ja painajainen. Tuntemamme maailman nurinkääntäminen tapahtuu metaforilla ladatun kielen avulla, joka on viitteellisyydessään samanaikaisesti sekä arkaaista että modernia.

Epäily kauhun lähteenä

Ligottin esiin loihtimissa tyylitellyissä painajaisissa kaivaudutaan siihen, mistä kauhussa mielestäni on pohjimmiltaan kyse. Kauhun kova ydin ei ole tehokeinoissa, vaan metafyysisissä ja eksistentiaalisissa seikoissa: kuoleman, minuuden katoamisen, olemattomuuteen liukenemisen pelossa. Keinot tämän tunteen herättämiseksi vanhenevat nopeasti. Klassisia yliluonnollisia kauhukertomuksia on nykyään helppo tulkita siirtämällä niiden hirviöt sosiologian, psykologian, politiikan tai seksuaalisuuden kaltaisiin maallisiin kehyksiin. Loputtomat selitykset ja analyysit ovat tyhjentäneet ne magiasta, tehneet niistä harmitonta kitschiä.

Mutta kenties vampyyrit ja ihmissudet menettivät hohtonsa siksi, että olivat liian aineellisia? Kauhun lähteinä ne eivät koskaan olleet erityisen salaperäisiä. Esseessään ”The Dark Beauty of Unheard-of Horrors” Ligotti kirjoittaa, että vampyyrin ”luonne ja ilmiasu dokumentoitiin aina yksityiskohtaisesti, sen tavat ja keinot olivat julkista tietoa. Liian monet lait sitoivat sitä, ja kaikki lait kuuluvat luonnolliseen maailmaan.”

Toki Ligottikin käyttää kauhun kuljettimena konkreettisia asioita ja konkreettista miljöötä, mutta kauhun varsinainen lähde on hänellä kaikkeen aineelliseen, tuttuun ja pysyvään kohdistuva epäily. Ligottin tarinoissa on painajaismaisemia, piinaavia näkyjä ja silloin tällöin myös yliluonnollisia olentoja, mutta häiritsevintä on niistä välittyvä perustavanlaatuinen epävarmuuden tuntu. Siltä on mahdoton paeta, koska se nakertaa itse sisintämme ja olemassaolomme perustoja.

Esikoisteoksessa ilmestynyt novelli ”The Troubles of Dr. Thoss” käyköön esimerkiksi Ligottin hyökkäyksestä varmuuksia vastaan. Se kertoo Alb Indys -nimisestä taiteilijasta, joka potee unettomuutta. Indysiltä puuttuu tyystin mielikuvitus, ja hän luo teoksensa yhdistelemällä kauan sitten unohdettujen taiteilijoiden tekemiä kuvia toisiinsa. Taiteilija lukee sanomalehdestä artikkelin Thoss-nimisestä lääkäristä, josta on tullut paikallisen legendan aihe. Legendan mukaan Thoss oli hoitanut potilaitaan epätavallisin ja ilmeisesti sadistisin menetelmin, minkä vuoksi hänet oli lopulta mestattu.

Luettuaan artikkelin Indys viimein nukahtaa. Hän herää muuttuneessa todellisuudessa, jossa tohtori Thoss etsii häntä. Tarinan lopussa Indys kuolee makaaberilla tavalla, ja hänen kuolemastaan tulee Thossista kertovan legendan osa. Kaikki viittaa siihen, että Indys oli itsekin vain jonkun toisen piirtämä kuva, joka lopulta liitettiin uuteen kokonaisuuteen.

Pahantahtoiset jumalat ja inhimilliset marionetit

Käytännössä jokaisessa Ligottin tarinassa luonnollisen maailman tuolla puolen on toisella tavalla järjestynyt todellisuus, jonka heijastumia hänen henkilöhahmonsa ovat. Kirjailijan sukulaissielu on 1700-luvun filosofi George Berkeley, joka piti aistimaailmaa liian ristiriitaisena jotta se voisi olla oikeasti olemassa. Berkeleyn maailmassa oli kuitenkin yksi kiintopiste: Jumala, joka tuotti olentojen sieluille aistitietoa. Vastaavaa maailman kahvaa ei Ligottilla ole. Hänen henkilönsä jäävät ikuisesti epätietoisiksi maailman todellisesta olemuksesta. Varmoja he voivat olla vain siitä, ettei mikään ole miltä näyttää.

Novellissa ”Nethescurial” (kokoelmassa Grimscribe, 1991) Ligotti leikittelee ajatuksella jumalolennosta, jonka heijastumaa kaikki todellisuudessa ilmenevä on. Mutta tämä jumaluus onkin pahantahtoinen, ja panteismi muuttuu pandemonismiksi. Kertomuksen päähenkilö löytää vanhan käsikirjoituksen, joka käsittelee pahaa jumaluutta ja sen palvojia. Tekstin luettuaan hän huomaa saaneensa uudenlaisen havaitsemiskyvyn: hän näkee häijyn elämänvoiman ”kiemurtelevan” ja ”ryöpsähtelevän” kaikkien olentojen sisällä ja kuulee ihmisten alitajunnan toistavan sitä ylistävää hymniä. Kauhuissaan päähenkilö polttaa käsikirjoituksen takassa, mutta savu ei suostu nousemaan piipusta vaan jää leijumaan tuhkien ylle.

Erityisen häiritsevän ”Nethescurialista” tekee Ligottin käyttämä kehystystekniikka. Kertomus etenee usealla eri kerronnallisella tasolla, joista kukin ”kehystää” edellistä: käsikirjoituksessa kerrottu tarina uskonnollisesta kultista, käsikirjoituksen laatijan tarina, päähenkilön analyysi käsikirjoituksesta, ja niin edelleen. Edgar Allan Poelta lainattu menetelmä luo näennäisesti etäisyyttä tapahtumiin, mutta samalla asettaa lukijan samaan jatkumoon niiden kanssa – aivan kuin seuraavaksi olisi lukijan vuoro kohdata perimmäiset, pelottavat totuudet maailmasta ja omasta tahdottomasta osastaan siinä.

Ihmisen toiminta tuntemattoman suunnitelman mukaan kiehtoo Ligottia. Hahmo, johon hän suhtautuu lähes pakkomielteisesti, on marionetti. Langoilla liikuteltavia sätkynukkeja esiintyy lukuisissa hänen tarinoissaan, ja niihin viitataan jatkuvasti. Itsestään liikkuva sätkynukke on lihaksi tullut paradoksi, kuten Ligotti kirjoittaa esseemuotoisessa tutkielmassaan The Conspiracy Against the Human Race (2010):

Olipa yliluonnollisia ilmestyksiä oikeasti olemassa tai ei, ne ovat jo käsitteenä kauhistuttavia, sillä uskomme elävämme luonnollisessa maailmassa, joka kyllä saattaa olla verilöylyjen festivaali, mutta vain fysikaalisessa eikä metafyysisessä mielessä. Tämän takia samaistamme säännönmukaisesti yliluonnollisen kauhuun. Ja elävä sätkynukke ilmentäisi juuri sellaista kauhua, sillä se tekisi tyhjäksi kaikki luonnollisen fysikalismin käsitykset ja sallisi kaaoksen ja painajaisen metafysiikan.

Itsenäisesti toimiva marionetti ei pitäisi itseään marionettina lainkaan, koska sillä olisi tietoisuus, joka saisi sen vakuuttuneeksi omasta erityisasemastaan koko luomakunnassa. Se lakkaisi olemasta meidän lajimme kuvastaja ja tekisi kaikesta epävarmaa – myös ja ennen kaikkea siitä, olemmeko itse pelkkiä inhimillisiä marionetteja, joita tahdostamme riippumattomat voimat liikuttavat.

Teatro Grottesco -valikoimassa (2006) ilmestynyt novelli ”Clown Puppet” kertoo miehestä, jonka luona vierailee epäsäännöllisin väliajoin klovniksi puettu sätkynukke. Aiemmin mies on yrittänyt saada selville, mikä nukke oikeastaan on ja mitä se haluaa, mutta tuloksetta. Nukkeen kiinnitetyt langat johtavat vääristyneistä valoista ja varjoista koostuvaan pilveen, joka peittää niiden liikuttajan näkyvistä. Miehen osaksi jää toimia nuken vierailujen todistajana ja esittää omat liikesarjansa käsikirjoituksessa, jonka kirjoittajasta hänellä ei ole aavistustakaan.


Esteettinen vastaus ikuisuuskysymyksiin

Niin paljon kuin Ligotti poikkeaakin valtavirtaisemmista kollegoistaan, hänen kertomustensa outo fatalismi tekee hänestä genrensä puhdasverisen edustajan. Siinä missä tieteiskirjallisuus ihastelee ihmisen kekseliäisyyttä ja samalla varoittelee sen vaaroista, kauhukirjallisuus nauraa kolkosti ihmislajin pyrinnöille. Kauhufiktio perustuu ajatukselle, että maailma on pohjimmiltaan ihmiselle käsittämätön ja häntä kohtaan välinpitämätön. Universumissa on jotakin pahantahtoista, jota ei voi tyhjentävästi selittää eikä poistaa. Nämä genrelle tyypilliset näkemykset Ligotti on vääntänyt ääriasentoon, kosmiseksi nihilismiksi johon verrattuna jopa H. P. Lovecraftin visiot tuntuvat helposti sisäistettäviltä.

Ligottin proosa herättää samankaltaista hämmennystä kuin se, jota tunnemme vaikkapa E. M. Cioranin kirjoitusten äärellä. Häntä voi pitää nerokkaana visionäärinä, mutta hänen kertomuksensa saattavat tuntua myös silkoilta ajatusleikeiltä, joiden kosketus inhimilliseen todellisuuteen jää olemattomaksi. Lisäksi hänen pessimisminsä on niin leppymätöntä, että se lähentelee itseparodiaa. Kenties vain itsemurhapäätöksen tehnyt voi ottaa Ligottin vakavasti?
On kuitenkin toissijaista, onko Ligottin kirjoituksista välittyvä näkemys elämästä ja maailmasta tosi. Ristiriitaisella tavalla Ligottin proosa imee elinvoimansa kauhun ja epätoivon kuvien katkeamattomasta virrasta. Siinä on voimaa, jota häikäilemättömämpi lukija ei voi vastustaa. Tapa, jolla Ligotti repii rikki kaiken tutun ja turvallisen, pyhän ja arvossapidetyn, on niin kiehtova että hänen kanssaan haluaa olla samaa mieltä ainakin siihen saakka kun laskee kirjan kädestään.

Novelliin ”The Bungalow House” (valikoimassa Teatro Grottesco, 2006) sisältyy eräänlainen pienoiskuva Ligottin ja hänen lukijakuntansa välisestä suhteesta. Tarinan kertoja-päähenkilö löytää eräänlaista performanssia varten tehtyjä ääninauhoja ja hämmästyy, että niissä puhuva ääni rakastaa hänen laillaan ”asioiden jäätävää paljautta”:

Halusin uskoa, että tämä taiteilija oli paennut kaiken tunteen unelmia ja demoneja tutkiakseen siivottomia ja surkeita iloja maailmankaikkeudessa, jossa kaikki oli tiivistetty kolmeen ankaraan periaatteeseen: ensimmäiseksi, ei ollut paikkaa mihin mennä; toiseksi, ei ollut mitään mitä tehdä; kolmanneksi, ei ollut ketään jota tuntea. Toki tiesin, että tämä näkemys oli harhaa niin kuin kaikki muukin, mutta se oli myös pitänyt minut hengissä niin pitkään ja niin hyvin – yhtä pitkään ja hyvin kuin mikä tahansa muu illuusio, ja kenties pidempäänkin, kenties paremminkin.

Ei ole yleispätevää vastausta kysymykseen, onko maailma totta tai elämä elämisen arvoista. Taiteilija voi kuitenkin antaa esteettisen vastauksen, ja Ligottin vastaus on pätevä siinä missä muutkin mahdolliset. Kurkottaessaan järjestelmällisesti varman ja rationaalisen tuolle puolen hän osoittaa, että yliluonnollinen, outo ja kauhistuttava ovat osa ihmisluontoa.